1990-luvulla lapsuutensa elänyt kaveriporukka kokoontuu vanhan peruskoulunsa homehtuvaan juhlasaliin. Kukaan ei ole muuttunut ja silti mikään ei ole niin kuin ennen. Vaikka kaikki on hyvin, jokin hankaa. Illan aikana muistoja ja haavoja sörkitään likaisilla tikuilla. Miksi meistä tuli sellaisia kuin tuli? Voiko kaikesta syyttää vanhempiaan? Tai ysäriä, mediaa, Iiro Viinasta?
Lapsuus 90-luvun Suomessa oli yhtä aikaa satua ja dystopiaa. Samassa kuvassa ala-asteen hiihtokilpailut ja loputon tulevaisuususko, devalvaatio, konkurssiaalto ja puoli miljoonaa työtöntä. Ensisuudelma, Kurt Cobainin seksikkäästi levinneet aivot, jäätelökakun tahmaamat Nintendo-ohjaimet ja kerhotäti, joka koskettaa oudosti sieltä. Vaimonhakkausvitsit telkkarissa, tihkusateessa poltettu tupakka ja ihanasti levinnyt glittermeikki. Esko Ahon lempeät silmät, Nick Carterin ihana polkka, Gillian Andersonin huokaus, galtsukuvat ja päärynäsiiderin taika. Älyämpäri ja käsi ensimmäistä kertaa toisen paidan alla.
Elämä oli helvettiä ja kaipaamme sitä enemmän kuin mitään.
Esityksestä sanottua:
"Tämä ennakkohype on ansaittu – Kriitikko halusi jäädä asumaan Q-teatterin uutuuden katkeransuloiseen maailmaan"
HS/M. Tuomela >>
"Laman lapset saavat viimein äänensä kuuluviin, voimallisena mutta katkeroitumattomana"
Demokraatti/R. Bamberg >>
"Uuteen nousuun on vahva kokonaisuus huumoria ja draamaa"
Kulttuuritoimitus.fi/M. Kääntä >>
"90-luvun lapsuusmuistoihin sukeltava Q-teatterin Uuteen nousuun on erinomaista teatteria"
Voima/ T. Rantanen >>
Kantaesitys oli Q-teatterissa 15.2.2024
